Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973), osa 2

Olen tutustunut uudestaan Dark Siden lähdemateriaaliin DVD -levyjen ja kirjojen avulla. Hieman yllättävää, mutta toisaalta hyvin ymmärrettävää on ollut havaita, että levyn tekijät unohtavat mainita monia tärkeitä asioita. Gilmour tosin myöntää, että yli 30 vuotta vanhoja asioita on vaikea muistaa kovin tarkkaan.

Kirjoitin Dark Sidesta suomalaiseen levynkeräilijöiden RARE -lehteen yli 12 vuotta sitten (1994). Alla lainaus silloisesta tekstistä:

PinkbrightonBk”Tammikuussa 1972 Pink Floyd vietti pari viikkoa Bermondseyssä Lontoossa harjoitellen uutta ohjelmistoaan. Viimeiset harjoitukset järjestettiin Rainbow Theatressa 17.-19.tammikuuta. Virallisesti Pink Floydin vuoden 1972 Englanninkiertue alkoi Brightonin Domesta, jossa bändi oli suunnitellut esittävänsä uuden sävelteoksensä Eclipsed. Tekniset ongelmat Money’n aikana pakottivat bändin sillä kertaa kuitenkin luopumaan koko teoksen esittämisestä.

PFloyd-gh-dateEclipsed nimettiin myöhemmin The Dark Side Of The Moon’iksi ja tämä upea teos kuultiin kokonaisuudessaan 17.-20.2.72 konserteissa Lontoon Rainbow Theatressa. Sen ajan mittapuiden mukaan Pink Floydin yhdeksän tonnia painava äänentoistolaitteisto oli sensaatio. Kuuluisa Rainbow Theatre oli kaikkina neljänä iltana loppuunmyyty ja The Financial Times kirjoitti konserteista: Jos joku toinen yrittäisi samankaltaista visuaalista ja äänellistä showta, syntyisi siitä katastrofi, sillä vain Pink Floyd hallitsee popmusiikin äärimmäiset raja-alueet. Rainbown konserttien ansiosta eräiden bootleggareiden pankkitilille alkoi virrata suuria summia rahaa. Konserteista äänitetyt bootleg -albumit ’The Best Of Tour ’72’ sekä ’In Celebration Of The Comet’ valmistettiin nimittäin niin ammattitaitoisesti, että yli 120 000 levyn ostajaa luuli niitä virallisiksi konserttiäänitteiksi!

PFimagesCache.phpMaaliskuussa 1972 Pink Floyd konsertoi Japanissa ja Australiassa. Huhti-toukokuussa USA:ssa ja Saksassa. Koko vuoden ajan bändi jatkoi The Dark Side Of The Moon’in kehittelyä. Teoksen ensimmäiset live-versiot poikkesivat myöhemmin julkaistusta levyversiosta melkoisesti. Alussa Pink Floyd esitti teoksen paljon karkeampana ja heavymäisempänä. Alkuvaiheessa bändi ei vielä ollut liittänyt lavakalustoonsa VCS3:ta eikä moogia, joten useissa uusissa kappaleissa kitaran osuus oli melko dominoiva. Kuukausien kuluessa teos sai kuitenkin yhä sofistikoidumpia piirteitä ja niinpä alkuaikojen improvisointi sekä kappaleiden vaihtelevat lopetukset saivat väistyä paljon kurinalaisemman musisoinnin tieltä.

Kun muut bändit ensin levyttivät ja sitten lähtivät kiertueelle, teki Pink Floyd The Dark Side Of The Moon’in kohdalla juuri päinvastoin, sillä varsinaisesti uuden albumin äänitykset aloitettiin vasta kesäkuussa 1972 EMI:n Abbey Road -studioilla. Äänitykset jatkuivat yli puolen vuoden ajan.

Syksyllä 1972 oli jälleen vuorossa USA:n kiertue ja loppuvuodesta bändi siirtyi takaisin Eurooppaan. Alkuvuoden konserteissa oli jaettu ilmaista ohjelmalehtistä, mutta myöhemmin ilmestyi maksullinen A Piece For Assorted Lunatics by The Pink Floyd -lehtinen. Kiertueen jatkuessa bändin shown visuaalinen puoli muuttui myös melkoisesti. Lokakuussa 1972 otettiin käyttöön taustafilmit. Toukokuussa 1973 Earl’s Courtin konsertissa yleisöä hätkähdytettiin tuhoutuvalla lentokoneella ja samassa konsertissa mukaan tuli myös saxofonisti Dick Parry sekä The Blackberries taustalaulajat.
Kesällä 1974 Ranskassa yleisö sai ensimmäistä kertaa nauttia valtavasta pyöreästä filmikankaasta, josta tuli myöhempinä vuosina Pink Floyd -konserttien visuaalisen osuuden keskipiste.
jatkuu…
Harri Huhtanen 2006

Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973), osa 1

pink113306-c

Päivitys 21.2.2023. Enpä olisi uskonut palaavani tähän aiheeseen enää koskaan tällaisella uutisella! Muistaakseni alkuperäistä TDSOTM:ia on myyty jo yli 45 miljoonaa kappaletta ( eli se on yksi kaikkien aikojen eniten myydyistä rockalbumeista) ja nyt Roger Waters on ilmoittanut  äänittäneensä TDSOTM:ista ”uuden” version ilman Gilmouria ja Masonia! Vähän kauhunsekaisin tuntein odotan mitä Roger on saanut aikaan, mutta olipa hänen uusi levynsä huono tai loistava niin veikkaan että paras versio TDSOTM:sta tulee aina olemaan alkuperäinen vuoden 1973 levy, joka oli kollektiivinen mestariteos eikä pelkkä yhden ihmisen luomus!   

Voiko Raamattua arvostella? Pink Floydin The Dark Side Of The Moon on eräällä tavalla rockmusiikin ”Raamattu”, pyhä ja koskematon, ylhäältä ihmisille annettu. Siksi tuntuu vähän pelottavalta lähteä tällaista ”puhdasta” mestariteosta arvostelemaan. Selvitin kuitenkin aatteellisen ja vakaumuksellisen ongelman varsin maanläheiselle tavalla: kaikki äänimateriaali mikä on kauppoihin päätynyt on arvostelijalle vapaata riistaa.

Dark Side on Pink Floydin uran ehdoton huippu. Levy, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Levy, jolla ei yhtään keskinkertaista kappaletta. Levy, joka on sata kertaa enemmän kuin osiensa summa. Levy, joka toimii monella eri tasolla. Levy, jolla on yksi teema ja monta teemaa ilman että siinä on mitään paradoksia. Levy, jonka voi tunnetasolla ymmärtää vaikkei ymmärtäisikään sanoja. Levy, josta voi nauttia aivan valtavasti tietämättä mitään sen taustoista tai teemoista ja vielä enemmän jos tietää taustoista ja teemoista musiikin ja sanojen takana.

Dark Side ei välttämättä ole Pink Floydin kiinnostavin levy. Minusta esim. A Saucerful Of Secrets ja Ummagumma ovat paljon kiinnostavampia, jännittävämpiä ja ”tuoreempia” levyjä. Tajuan kuitenkin miksi niistä ei tullut myyntitykkejä. Ne edustavat ihan oikeasti undergroundia ja marginaalista musiikkia. Dark Side on paljon, paljon helpompi levy. Siitä voivat pitää KAIKKI, joilla on vähänkin päässään musiikintajua. Se on melodista, rokkaavaa musiikkia, jonka tahdissa jalka alkaa vaistomaisesti vipattamaan. Nerokkaan Dark Sidesta tekee se, että tuon helpouden pintakuoren alla on upea kokonaisuus, joka rakenteellisesti vetää vertoja parhaille 1800-luvun sinfonioille.

jatkuu…

Harri Huhtanen  2006

Neil Young: Reactor 1981

youngReactorHarvoin arvostelen levyn muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta kuunneltuani nyt Reactor (1981) CD:n kolmasti ajattelin, että ehkä on parasta tälle kerralla luopua syväkuuntelusta ja laatia arvostelu samalla periaatteella kuin mitä Neil Young on tehnyt tämän levyn eli suoraan vaan asiaan sen kummemmin syntyjä syviä miettimättä!

Joskus rockissa spontaniteetti ja mutkien suoraksi vetäminen on valttia, mutta valitettavasti tällä levyllä Jumalainen inspiraatio on jäänyt saavuttamatta ja lopputuloksena on kahdeksan laulun epäkoherentti paketti. Ainoa todellinen liima näiden irrallisten rallien välillä on Crazy Horsen upea musisointi, jonka ansiosta Reactor on paikoitellen aika mukavaa kuunneltavaa. Neil Young sen sijaan hämmentää tällä levyllä, koska hän on vetänyt suurimman osan sanoituksista naivismin äärirajoille.

En tiedä onko kolmantena kuultava yli yhdeksän minuuttinen T‑bone vitsi vai yrittääkö Young yliredusoidulla ja ylirepetatiivisella sanoituksella saavuttaa jonkinlaisen mantra‑efektin. Koko albumin kesto on alle 40 minuuttia eli T‑bone syö siitä neljäsosan. Young hokee koko laulun alusta loppuun kahta säettä: Got mashed potatoes / Ain’t got no T‑bone! Tätä voi jo pitää lyyrisen naivismin huipentumana, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta siltikin jopa tämän kappaleen Crazy Horse pelastaa, sillä bändin ja Youngin musisointi tällä ylipitkällä biisillä on erinomaista.

Myös Beatles‑sävytteinen Get Back On It sekä Southern Pacific rullaavat mukavasti. Motor City jatkaa kunniakkaasti naivistis‑humoristisella linjalla: My old car keeps breaking down / My new car ain’t from Japan / There’s already too many Datsuns / In this town. Lisää hauskoja säkeitä kuullaan Rapid Transitissa:   Rrrrrapid Transsit / Pppppublic Service. Kuulijan mielialasta riippuen kappaleen voi luokitella joko erittäin hauskaksi tai erittäin tylsäksi / lapselliseksi.

Young_1982Albumin päätöskappale Shots on ilmiselvästi suunniteltu johdattamaan kuulija samanlaiseen nirvanaan kuin Like A Hurricane tai Cortez, The Killer. Crazy Horse täyttää velvollisuutensa taidokkaaksi , mutta jotenkin kuulijalle jää tyhjä olo. Sanoituksen maali jää vähän epämääräiseksi ja taivaallisen rockin magia ei realisoidu. Ilmeisesti Young kritisoi kappaleessa modernia ihmistä, joka järjettömillä rakennusprojekteillaan tuhoaa luonnon:

Machines are winding Their way along / Looking strong / Building roads / And bringing back loads and loads / Of building materials / In the night.

Kokonaisuus jää epämääräiseksi. Young on ilmiselvästi tavoitellut Reactorilla jotain uutta näkökulmaa ja uutta suuntaa, mutta ei ole jaksanut kehitellä ideoitaan loppuun saakka. Niinpä on syntynyt aika merkillinen levy, jossa on aavistus uudesta tyylistä, mutta kokonaisuus lepää kuitenkin Crazy Horsen tutun turvallisen ja ruudikkaan mäiskinnän varassa. Reactorin parasta antia on musisointi. Levyllä on paikoitellen suoraan munaskuihin iskevää rock‑soitantaa. Ilman Crazy Horsea tämä levy voisi olla eräs Youngin uran suurimpia floppeja.

Crazy Horsen ansiosta korotetut pisteet   * * * ½

Harri Huhtanen 2008

Bob Dylan: Shot of Love 1981

dylan shot61h3164v-VLLevyn sisältö:  Shot of Love  /   Heart of Mine  /  Property of Jesus  /  Lenny Bruce  / Watered-Down Love / The Groom’s Still Waiting at the Altar  / Dead Man, Dead Man  / Tn the Summertime  /  Trouble  / Every Grain of Sand

Ostin Shot Of Love -albumin vinyylinä yli 20 vuotta sitten. Muistan hyvin miten noihin aikoihin Slow Train (1979) oli minulle mestariteos ja Saved (1980) ja Shot Of Love (1981) enemmän tai vähemmän epäonnistuneita kokeiluja. Minulla taisi siihen aikaan olla aika paljon vaikkua korvissa, sillä nyt vuonna 2007 levyä kuunnellessani en voi olla ihastelematta sen elävää ja tyylikästä soundia. Minusta Shot Of Love eroaa Dylanin 1980‑luvun puolivälin levyistä edukseen nimenomaa siinä, että se kuulostaa välittömältä ja todelliselta, ikään kuin koko levy olisi äänitetty jollain keikalta. Infidelsia (1983) ja Empireä (1985) riivaava kireys ja ylituottaminen ja tietynlainen epäbalanssi ja epäkoherenssi loistavat poissaolollaan Shot Of Lovella, joka on hyväntuulinen, musiikillisesti tyylikäs ja nyt 2000‑luvun korvin kuunneltuna varsin koherentti levy.

dylanshot20140513-121214Tänään Shot Of Lovea kuunnellessani minua ihastutti erityisesti Dylanin levyllä käyttämä säestysryhmä, johon kuuluu useita ykkösrivin soittajia: Jim Keltner (rummut), Tim Drummond (basso), Fred Tackett (kitara), Steve Ripley (kitara), Danny Kortchmar (kitara), Carl Pickhardt (piano), Benmont Tench (kosketinsoittimet) ja Steve Douglas (saksofoni). Heidän lisäkseen levyllä vierailevat mm. Ron Wood (kitara), Ringo Starr (rummut) ja Donald Dunn (basso). Levyn soundi on todella yhtenäinen ja valloittava. Päinvastoin kuin muistin, levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta.

Sekä A‑ että B‑puolen avauskappaleet ovat reggae‑viritteisiä menopaloja ja päätöskappale, poettinen ja panteistinen Dylan ‑klassikko Every Grain Of Sand on luonnollisesti levyn ehdoton timantti. Dylanin huuliharppu ‑työskentely sekä Grainilla että In The Summertimella lähentelee parasta mitä häneltä on julkaistu.

Aika erottaa jyvät akanoista. Shot Of ei varmaankaan ole mikään ehdoton mestariteos, mutta ei myöskään mikään välityö. Nykyään sanoisin, että tämä on hemmetin hyvä Dylan‑levy jota kuunnellessa tulee hyvä fiilis. Levyn kokonaisuus toimii, musiikin jatkumo ja jännite on juuri sopiva pitääkseen kuuntelijan pauloissaan levyn alusta loppuun saakka.

HYVÄ LEVY !  * * * *  +

Harri Huhtanen 2007

The Doors: L.A. Woman 1971

doors193449_1Päivitys 29.9.2021. Rhino -yhtiö julkaisi tästä Doorsien viimeisestä levystä uuden miksauksen  muutamalla bonuskappaleella ryyditettynä vuonna 2007. Mainoksissa luki silloin hieman harhaanjohtavasti ”brand new 40th anniversary mixes”. Harhaanjohtava mainos oli siinä mielessä että alkuperäiset L.A. Womanin äänitykset oli tehty pääosin loppuvuodesta 1970 ja siitä laskien 2007 miksaukset olivat siis vasta 37 vuotta vanhoja! Nyt loppuvuodesta 2021 on kuitenkin oikeasti kulunut jo 51 vuotta siitä kun Jim Morrisonin Doors äänitti viimeisen levynsä ja koska levy ilmestyi keväällä 1971, niin siitä laskien on kulunut tuo maaginen 50 vuotta! Merkkivuoden kunniaksi Rhino-yhtiö julkaisee joulukuussa 2021 uuden L.A. Woman -deluxe boksin, jossa on ennakkotietojen mukaan on peräti 2 tuntia aikaisemmin aikaisemmin julkaisemattomia äänitteitä loppuvuoden 1970 sesioista. Tästä kirjoitan tarkemmin lähempänä levyn julkaisuajankohtaa. Suomessa  uutta deluxe-boksia myy ainakin Levykauppa Äx.         

Alkuperäisen bändin viimeiseksi jääneen kuudennen albumin äänitysvaiheet olivat melko värikkäät. Loppuvuodesta 1970 bändi vetäytyi pitkäaikaisen tuottajansa Paul Rothchildin kanssa Sunset Sound studioille. Bändin äänittäessä legendaarista Riders On The Stormia Paul romahti täysin ja hoki:

”en voi enää jatkaa tätä…”.

Äänittäjä Bruce Botnick muistelee Paulin myös sanoneen hänelle, ettei hän enää jaksa yrittää koota albumia musiikista, joka on ”cocktail jazzia”. Myöhemmin Paul kutsui bändin koolle ja selvitti tunteellisessa puheessaan:

” Olen väsynyt, ettekä te tarvitse minua sanomaan mitä pitäisi tehdä”.

Paul otti siis ”lopputilin” ja bändi jäi ilman tuottajaa. Botnickin johdolla miehet päättivät äänittää levyn nopeasti livenä Doors Workshopissa. Jim lauloi kylpyhuoneessa kun muut soittivat toisissa huoneissa. Musiikki purkitettiin 24 ‑raitanauhurille jota oli aikaisemmin käytetty bändin live‑konserttien äänityksissä. Kaiut, kompressorit ja limitterit hylättiin ja Bruce äänitti koko homman perussysteemeillä. Bruce kehuu Jimin ahkeruutta. Brucen mukaan Jim työskenteli L.A.Woman ‑sessioissa aamusta iltaan ‑ja vieläpä selvin päin! Niinpä koko levy saatiin purkitettua kuudessa päivässä! Miksaus tehtiin länsi Hollywoodissa, Poppi ‑studiolla. Vierailevina muusikkoina levyllä kuullaan Elvis ‑basisti Jerry Scheffiä sekä rytmikitaristi Marc Bennoa.

Keväällä 1971 julkaistu L.A.Woman on erinomainen levy, muttei ehkä sittenkään niin täydellinen kuin muistelin. Bändi ja erityisesti Jim ovat hyvässä vedossa, todellisia klassikkokappaleita levyllä on ainakin kaksi: L.A. Woman sekä Paulin aliarvioima Riders On The Storm. Muilta osin levy koostuu  taidokkaista bluesrock‑ ja blues‑ralleista. Ykkös‑ ja kakkoslevyn Doors ‑magiaa ei minusta kuitenkaan täysin saavuteta.

jimmorrison_markbenno_lawoman40‑vuotisjuhlajulkaisulla soundit eivät ole yhtä hyvät kuin muilla sarjan albumeilla. En tiedä mistä tämä johtuu. Onko niin, että masternauha on sittenkin kapea‑alaisempi kuin Rotchildin hyvissä studioissa tuotetut masternauhat? En tiedä. Basso kuulostaa muutamilla kappaleilla jäävän täysin taka‑alalla ja koko esityksestä tulee siten liian ohut ja diskanttivoittoinen.  Kritiikistä huolimatta levyllä on enemmän vahvuuksia kuin heikkouksia. Bändi soittaa hyvin yhteen ja Jimin laulu on erittäin energistä ja fokusoitunutta. Yksinään Riders On The Storm nostaa tämän levyn korkealle tavallisten rocklevyjen yläpuolelle. Myös avauskappale, muutoksesta kertova The Changeling on hieno. Tavallaan Jim siinä (alitajuisesti) jättää hyvästejä faneilleen:

I’m leaving town /  On the midnight train / Gonna see me change / Change, change

Levyn the-doors-riders-on-the-storm-stereo-rhinopäätöskappaleessa, Riders On The Stormissa Jimin lyriikka saa jo lähes shakespearelaiset mittasuhteet hänen pohtiessaan elämän tarkoituksettomuutta:

Riders on the storm /  Riders on the storm / Into this house we’re born  /  Into this world we’re thrown / Like a dog without a bone  / An actor out on loan / Riders on the storm

40‑vuotisjuhlajulkaisulla on vain kaksi bonuskappaletta, mutta niistä ensimmäinen on sitäkin merkittävämpi eli Orange County Suite. On käsittämätöntä, että bändi jätti näin upean kappaleen virallisten levyjensä ulkopuolelle.

Kirjoitan tätä arvostelua nyt vähän sekavin tuntein. Toisaalta L.A Woman on suuremmoinen levy, mutta toisaalta siinä ei ole mitään vallankumouksellista tai välttämättä edes uutta. Tuskin kukaan bändin jäsenistä tiesi, että levy jäisi Jimin viimeiseksi. Uskomatonta, että kuudessa päivässä he saisivat aikaan näin komean levyn. Jim lähti sitten Pariisin lomailemaan, mutta kuten kaikki tietävät siitä tulikin sitten tavallista pidempi loma…

Klassikko!   ♦  ♦  ♦  ♦  ♦

Harri Huhtanen 2007

Neil Young: Hawks & Doves 1980

younghawks2Vuoden 2017 lisäys: Hawks & Doves rankataan yleensä Youngin laajan tuotannon huonoimpien levyjen joukkoon. Youngin albumin B-puolelle esiin nostama ”Haukka”-aihe on kuitenkin taas uuden presidentin, Donald Trumpin Amerikka -uhon vuoksi varsin ajankohtainen. Hawks & Doves on varsin mielenkiintoinen levy ! 

Uskokaa tai älkää, olen nyt kuunnellut Hawks & Doves (1980) CD:n peräti 10 kertaa. Alunperin minun piti kirjoittaa arvosteluni kahden kuuntelun jälkeen, mutta sitten aloin potea  ramppikuumetta ja luulin erehtyneeni ensimmäisessä arviossani ja päätin varmuuden vuoksi jatkaa  kuuntelua. Valitettavasti mielipiteeni tästä levystä  ei muuttunut uusien kuuntelukertojen myötä. Minusta tällä levyllä nerokas Neil Young ALISUORITTAA. Neil Young pystyisi paljon parempaan.  Jossain  kirjoitettiin, että Young teki tämän levyn ainoastaan täyttääkseen levy-yhtiön kanssa tekemänsä sopimuksen. Väite saattaa hyvinkin pitää paikkansa, sillä A-puoli on kokoonpantu vuosien 1974 -77  studioylijäämä -nauhoista,  B-puoli on uutta materiaalia, mutta selvästi huonompaa kuin A-puolen materiaali.

Vaikka Hawks & Dovesin A-puolella kuullaan kaikuja siitä mihin Young parhaimillaan pystyy, romuttaa B-puoli kokonaisuuden.  Albumin nimi, Haukat ja Kyyhkyset viittaa amerikkalaisen politiikan kahteen pääsuuntaukseen. Haukat edustavat aggressiivista ajattelutapaa, jonka mukaan Amerikka on paras ja muiden yläpuolella. Haukkojen mukaan Amerikka saa ja sen pitää päättää mikä valtio on paha ja jos se niin päättää, on sillä oikeus hyökätä sinne ja syrjäyttää kyseisen valtion paha hallitus.  Kyyhkyset taas ovat idealisteja, joiden mukaan Amerikan pitää aina pyrkiä rauhaan ja ryhtyä sotaan vain jos Amerikkaa välittömästi ja kiistattomasti uhataan.

younghawks-doves-52a7cab3eebaaA-puolen laulut edustavat Youngin pasifistista hippiaikaa. B-puolella taas kuullaan Punaniska-filosofiaa eli Amerikan erinomaisuuden ylistystä. Ongelmalliseksi tämän levyn tekee se, ettei kuulija voi olla varma onko Young tosissaan esimerkiksi päätöskappaleessa Hawks & Doves, joka on ladattu täyteen ”Amerikka -testosteronia”.

Ready to go, willing to stay and say / USA USA
So my sweet love can dance another free day / USA USA

Houkuttaa ajatella, että B-puolen Amerikka-uho ja Haukka-mentaliteetti onkin satiiria.

Got rock and roll, got country music playin’
If you hate us, you just don’t know what you’re saying

Mielestäni Young jättää kuulijan harteille päätöksen siitä onko hän Haukka vai Kyyhky. Tämän levyn arviointi ei kuitenkaan ole siitä riippuvainen kummalle poliittiselle kannalle Young tosiasiallisesti on kallistunut. B-puolen uudet laulut ovat keskinkertaisia ja koska lisäksi A-puolen laulut ovat levy-yhtiön arkistoista kaivettuja ylijäämänauhoituksia, on loppupäätelmäni se, että tämän levyn Young oin tehnyt varsin kevyellä otteella eli tämä on ilmeisesti jo lähtökohaisesti ollut pikaisesti koottu välityö.

Vaikka kokonaisuutena Hawks & Doves on Young-levyksi varsinkin keskinkertainen, ei se tarkoita sitä etteikö tälläkin levyllä olisi muutamia todellisia helmiä. Avauskappale Little Wing on klassista Youngia parhaimmillaan!  Toisena kuultava psykedeelinen ja surrealistinen  The Old Homestead on myös erittäin mielenkiintoinen. Samoin Lost In Space sekä A-puolen päättävä Captain Kennedy toimivat hyvin. Ongelmat alkavat vasta kun päästään levyn B-puolelle, joka on musiikillisesti ja ajatuksellisesti antiteesi A-puolen kappaleille. Miksi? Selitys voi olla näinkin brutaali: Youngilla oli kiire täyttää levy-yhtiön sopimuspykälä ja toimittaa heille uusi albumi. Kiireessä Young penkoi arkistosta julkaisemattomia nauhoituksia ja purkitti ne yhdessä uusien, nopeasti kyhättyjen ja korostuneesti Amerikka-henkisten laulujen kanssa.

Arvosanani: A-puoli **** , B-puoli ** ½, josta loppupäätelmänä kokonaisarvosanaksi tulee:

Varsin epätasainen levy   * * * +

Harri Huhtanen 2008 ja 2017

Helsinki 24.-26.2.2017 – osa 2

caesar_van_everdingen_-_amor_eine_glaskugel_haltendLauantai 25.2.17 alkoi tuhdilla aamiaisella täpötäydessä Marski -hotellin lobby-baarissa. Sitten aamukävely sohjoisella Bulevardilla ja tutustuminen Paul ja Fanny Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa olimme olleet ainakin kahdesti aikaisemminkin. Alakerroksen täytti upea ja ainutlaatuinen tilausnäyttely, joka esitteli valtaosan hollantilaisen 1600-luvulla eläneen mestarin Caesar van Everdingen tuotannosta. Paikalle oli varattu myös opas, joka kertoi tunnin ajan tuon ajan maalaustaiteesta sekä erityisesti Everdingenin taulujen ja tyyliin taustoista.

Sinebrychoffin museosta on vain muutama kortteli Hietaniemen kauppahalliin, jossa on useita mielenkiintoisia lounaspaikkoja. Valitsimme viihtyisän, aitoitalialaisen Trattoria Corretton.  Risotto maksoi 19e, pizza 15e, ½ litraa talon punaviiniä 20e. Ai että oli hyvä pizza! Italialaiset pizzat ovat melkein aina paljon parempia kuin suomalaiset. Ilmeisesti paremman maun salaisuus on erilainen taikinapohja ja  tuoreet lisukkeet.

richard13-3-9356340Illalla oli vuorossa Kansallisteatterin uusi tulkinta Shakespearen klassikko -näytelmästä Richard  III. En ollut koskaan vieraillut Willensaunassa ja täytyy sanoa että ensikokemus oli hieno!  Katsomo oli yhdessä tasossa ja istumapaikkoja oli vain parisataa. Näyttämö oli matalalla ja kun meillä oli eturivin paikat tulivat näyttelijät välillä kirjaimellisesti iholle. Missään en ole nähnyt näyttämön katossa niin paljon valolaitteita kuin Willensaunassa, niitä oli varmaan parisataa eli valaistuksen sai pienellä näyttömällä fokusoitua ihan minne tahansa ja mistä kulmasta tahansa. Pääosan esittäjä Kristo Salminen tulkitsi hienosti vallanhimoista ja juonittelevaa Richard III:ta. Vanhanaikainen puvutus ja keskiaikainen musiikki loivat aidontuntuisen tunnelman näytökseen.

Näytelmän päätyttyä klo 21:15 olikin jo kiire takaisin Kampin ravintolakeskukseen. Illallinen nautittiin porukassa espanjalaista keittiötä edustavassa Bar Conissa, jossa oli tarjolla hyvä valikoima pintxo- sekä tapas -annoksia. Yhden annoksen hinnat vaihtelivat välillä 4- 15e ja ne sopivat hyvin porukalla jaettavaksi. Ruoka oli hyvää ja lähenteli sitä tasoa mitä saa esim. Barcelonan lounaspaikoissa, mutta muutoin miljöö oli aika ankea. Pöytä oli aivan liian pieni neljälle hengelle ja isolle määrälle ruokaa. Taustalla soi tolkuttomalla volyymilla tyhjänpäiväinen diskomusiikki. Lisäksi kaikki  ruuat tuotiin pöytään yhdellä kertaa, vaikka tarkoitus oli että ne olisi tuotu sitä mukaan kuin lautaset tyhjenivät. No, onneksi pääasia eli ruoka oli kohtalaisen hyvää. Bar Con ei kuitenkaan päässyt lähellekään sitä mihin Coco Grill oli yltänyt edellisenä iltana.

Bar Conista suuntasimme vielä Vaakuna -hotellin  uusittuun Casa Largoon. Hinnat siellä olivat aivan tolkuttomat: Irish Coffee 10e, Gin &Tonic 13e!,  jäätelökin 7e. Muistuivat mieleen Zurichin ajat vuonna 2013. Mutta kun ei oltu Sveitsissä, vaan Helsingissä. Aika ihmeellistä, mutta viime vuosina olen ollut havaitsevanani että Helsingin ravintoloiden hintataso on noussut aivan eri tahtia kuin palkat ja elinkustannusindeksi. Ilmeisesti kauppa käy hyvin kun voidaan koko ajan nostaa hintoja!

Harri Huhtanen 2017

TOP 10 Helmikuu 2017

      Alla Helmikuun 2017 TOP 10 albumilistani

         ALBUMILISTA 110

genesislive115134907

  1. ( – )  GENESIS: Seconds Out (2LP) (1977) (UUSI)
  2. (05)  KATE BUSH: Before The Dawn (3CD) (2016) (3kk)
  3. (02)  PINK FLOYD: The Early Years 1965-1972 (10CD, 9 DVD, 8 BD) (2016) (4kk)
  4. (03)  BOB DYLAN: The 1966 Live Recordings (36 CD) (2016) (4kk)
  5. (04)  VAN MORRISON: St. Dominic’s Preview (LP) (1972) (2kk)
  6. (06)  POLICE: Synchronicity (LP) (1983) (2kk)
  7. ( – )  NEIL YOUNG: Peace Trail (CD) (2016) (UUSI)
  8. (07)  SENSATIONAL ALEX HARVEY BAND: The Impossible Dream (LP) (1974) (2kk)
  9. ( – )  QUEEN: A Day At The Races (LP) (1976) (UUSI)
  10. (09 )  HAIKARA: Haikara (LP, reissue) (1972,2015) (3kk)

Helsinki 24.-26.2.2017 – osa 1

Perjantain 24.2.17 aamupäivä alkoi tutustumisella Helsingin Kampin 5.kerroksen uuteen ravintolakeskukseen. Sinne oli rakennettu kymmenkunta toinen toistaan tyylikkäämpää ravintolaa.  Beijing8 -ravintola tarjosi mm. herkullisen näköisiä dumplingseja. Valitettavasti vain ulkonäkö petti eli eivät ne sitten olleetkaan kovin hyviä.

Ateneumissa oli kahdessa kerroksessa näyttely Suomen Taiteen Tarina. Näyttelyssä esiteltiin hienolla tavalla merkittävimmät Suomen kultakauden taiteilijat: Simberg, Edelfelt, Schjerfbeck, Gallen-Kallela ja monet muut.  Näyttelystä jäi hieno fiilis, se oli todella 15 euron väärtti. Onneksi näyttely on esillä vuoden 2020 loppuun saakka eli hyvin ehtii siihen tutustua vielä uudestaankin jollain toisella Helsingin matkalla.

cocogrillIllallista varten matkasimme ratikalla Vallilaan. Alun perin tarkoitus oli tutustua Mäkelänkadulla sijaitsevaan japanilaiseen ravintolaan, mutta sitten vastaan tulikin todella eksoottinen löytö: venezualainen ravintola, Coco Grill. Uskoakseni se on Suomen ainoa venezualainen ravintola. Ylipäätään en ole koskaan ollut venezualaisessa ravintolassa!  Ravintolasali oli pienehkö, asiakaspaikkoja oli ehkä noin 30, sisutus oli hillittyä eikä kattoon ripustettuja tekopapukaijoja lukuunottamatta viittannut Etelä-Amerikkaan. Mutta se ruoka!  Karitsan sisäfile oli herkullisen mureaa ja hienosti maustettua. Salaatti oli tuoretta ja kastike taivaallisen hyvää. Pitkän tauon jälkeen myös maniokit maistuivat upeilta. En ollut niitä saanut sen jälkeen kun Turussa pitkään toiminut brasilialainen ravintola lopetti toimintansa joitain vuosia sitten. Myös talon punaviini oli laadukasta. Ja lasku sitten?  Coco Grill ei ole kallis, sillä jo 30 eurolla saa pääaterian ja lasin hyvää viiniä. Illan kruunasi käynti kadun toisella puolella sijaitsevassa Sturen Jazz Barissa. Samassa talossa on sijainnut ravintola jo 1920-luvulla ja jotenkin paikan pitkä historia oli aistittavissa sisällä viihtyisässä salissa.

Harri Huhtanen 2017