Olen tutustunut uudestaan Dark Siden lähdemateriaaliin DVD -levyjen ja kirjojen avulla. Hieman yllättävää, mutta toisaalta hyvin ymmärrettävää on ollut havaita, että levyn tekijät unohtavat mainita monia tärkeitä asioita. Gilmour tosin myöntää, että yli 30 vuotta vanhoja asioita on vaikea muistaa kovin tarkkaan.
Kirjoitin Dark Sidesta suomalaiseen levynkeräilijöiden RARE -lehteen yli 12 vuotta sitten (1994). Alla lainaus silloisesta tekstistä:
”Tammikuussa 1972 Pink Floyd vietti pari viikkoa Bermondseyssä Lontoossa harjoitellen uutta ohjelmistoaan. Viimeiset harjoitukset järjestettiin Rainbow Theatressa 17.-19.tammikuuta. Virallisesti Pink Floydin vuoden 1972 Englanninkiertue alkoi Brightonin Domesta, jossa bändi oli suunnitellut esittävänsä uuden sävelteoksensä Eclipsed. Tekniset ongelmat Money’n aikana pakottivat bändin sillä kertaa kuitenkin luopumaan koko teoksen esittämisestä.
Eclipsed nimettiin myöhemmin The Dark Side Of The Moon’iksi ja tämä upea teos kuultiin kokonaisuudessaan 17.-20.2.72 konserteissa Lontoon Rainbow Theatressa. Sen ajan mittapuiden mukaan Pink Floydin yhdeksän tonnia painava äänentoistolaitteisto oli sensaatio. Kuuluisa Rainbow Theatre oli kaikkina neljänä iltana loppuunmyyty ja The Financial Times kirjoitti konserteista: Jos joku toinen yrittäisi samankaltaista visuaalista ja äänellistä showta, syntyisi siitä katastrofi, sillä vain Pink Floyd hallitsee popmusiikin äärimmäiset raja-alueet. Rainbown konserttien ansiosta eräiden bootleggareiden pankkitilille alkoi virrata suuria summia rahaa. Konserteista äänitetyt bootleg -albumit ’The Best Of Tour ’72’ sekä ’In Celebration Of The Comet’ valmistettiin nimittäin niin ammattitaitoisesti, että yli 120 000 levyn ostajaa luuli niitä virallisiksi konserttiäänitteiksi!
Maaliskuussa 1972 Pink Floyd konsertoi Japanissa ja Australiassa. Huhti-toukokuussa USA:ssa ja Saksassa. Koko vuoden ajan bändi jatkoi The Dark Side Of The Moon’in kehittelyä. Teoksen ensimmäiset live-versiot poikkesivat myöhemmin julkaistusta levyversiosta melkoisesti. Alussa Pink Floyd esitti teoksen paljon karkeampana ja heavymäisempänä. Alkuvaiheessa bändi ei vielä ollut liittänyt lavakalustoonsa VCS3:ta eikä moogia, joten useissa uusissa kappaleissa kitaran osuus oli melko dominoiva. Kuukausien kuluessa teos sai kuitenkin yhä sofistikoidumpia piirteitä ja niinpä alkuaikojen improvisointi sekä kappaleiden vaihtelevat lopetukset saivat väistyä paljon kurinalaisemman musisoinnin tieltä.
Kun muut bändit ensin levyttivät ja sitten lähtivät kiertueelle, teki Pink Floyd The Dark Side Of The Moon’in kohdalla juuri päinvastoin, sillä varsinaisesti uuden albumin äänitykset aloitettiin vasta kesäkuussa 1972 EMI:n Abbey Road -studioilla. Äänitykset jatkuivat yli puolen vuoden ajan.

Harvoin arvostelen levyn muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta kuunneltuani nyt Reactor (1981) CD:n kolmasti ajattelin, että ehkä on parasta tälle kerralla luopua syväkuuntelusta ja laatia arvostelu samalla periaatteella kuin mitä Neil Young on tehnyt tämän levyn eli suoraan vaan asiaan sen kummemmin syntyjä syviä miettimättä!
Albumin päätöskappale Shots on ilmiselvästi suunniteltu johdattamaan kuulija samanlaiseen nirvanaan kuin Like A Hurricane tai Cortez, The Killer. Crazy Horse täyttää velvollisuutensa taidokkaaksi , mutta jotenkin kuulijalle jää tyhjä olo. Sanoituksen maali jää vähän epämääräiseksi ja taivaallisen rockin magia ei realisoidu. Ilmeisesti Young kritisoi kappaleessa modernia ihmistä, joka järjettömillä rakennusprojekteillaan tuhoaa luonnon:
Levyn sisältö: Shot of Love / Heart of Mine / Property of Jesus / Lenny Bruce / Watered-Down Love / The Groom’s Still Waiting at the Altar / Dead Man, Dead Man / Tn the Summertime / Trouble / Every Grain of Sand
Tänään Shot Of Lovea kuunnellessani minua ihastutti erityisesti Dylanin levyllä käyttämä säestysryhmä, johon kuuluu useita ykkösrivin soittajia: Jim Keltner (rummut), Tim Drummond (basso), Fred Tackett (kitara), Steve Ripley (kitara), Danny Kortchmar (kitara), Carl Pickhardt (piano), Benmont Tench (kosketinsoittimet) ja Steve Douglas (saksofoni). Heidän lisäkseen levyllä vierailevat mm. Ron Wood (kitara), Ringo Starr (rummut) ja Donald Dunn (basso). Levyn soundi on todella yhtenäinen ja valloittava. Päinvastoin kuin muistin, levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta.
40‑vuotisjuhlajulkaisulla soundit eivät ole yhtä hyvät kuin muilla sarjan albumeilla. En tiedä mistä tämä johtuu. Onko niin, että masternauha on sittenkin kapea‑alaisempi kuin Rotchildin hyvissä studioissa tuotetut masternauhat? En tiedä. Basso kuulostaa muutamilla kappaleilla jäävän täysin taka‑alalla ja koko esityksestä tulee siten liian ohut ja diskanttivoittoinen. Kritiikistä huolimatta levyllä on enemmän vahvuuksia kuin heikkouksia. Bändi soittaa hyvin yhteen ja Jimin laulu on erittäin energistä ja fokusoitunutta. Yksinään Riders On The Storm nostaa tämän levyn korkealle tavallisten rocklevyjen yläpuolelle. Myös avauskappale, muutoksesta kertova The Changeling on hieno. Tavallaan Jim siinä (alitajuisesti) jättää hyvästejä faneilleen:
päätöskappaleessa, Riders On The Stormissa Jimin lyriikka saa jo lähes shakespearelaiset mittasuhteet hänen pohtiessaan elämän tarkoituksettomuutta:
Vuoden 2017 lisäys: Hawks & Doves rankataan yleensä Youngin laajan tuotannon huonoimpien levyjen joukkoon. Youngin albumin B-puolelle esiin nostama ”Haukka”-aihe on kuitenkin taas uuden presidentin, Donald Trumpin Amerikka -uhon vuoksi varsin ajankohtainen. Hawks & Doves on varsin mielenkiintoinen levy !
A-puolen laulut edustavat Youngin pasifistista hippiaikaa. B-puolella taas kuullaan Punaniska-filosofiaa eli Amerikan erinomaisuuden ylistystä. Ongelmalliseksi tämän levyn tekee se, ettei kuulija voi olla varma onko Young tosissaan esimerkiksi päätöskappaleessa Hawks & Doves, joka on ladattu täyteen ”Amerikka -testosteronia”.
Lauantai 25.2.17 alkoi tuhdilla aamiaisella täpötäydessä Marski -hotellin lobby-baarissa. Sitten aamukävely sohjoisella Bulevardilla ja tutustuminen Paul ja Fanny Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa olimme olleet ainakin kahdesti aikaisemminkin. Alakerroksen täytti upea ja ainutlaatuinen tilausnäyttely, joka esitteli valtaosan hollantilaisen 1600-luvulla eläneen mestarin Caesar van Everdingen tuotannosta. Paikalle oli varattu myös opas, joka kertoi tunnin ajan tuon ajan maalaustaiteesta sekä erityisesti Everdingenin taulujen ja tyyliin taustoista.
Illalla oli vuorossa Kansallisteatterin uusi tulkinta Shakespearen klassikko -näytelmästä Richard III. En ollut koskaan vieraillut Willensaunassa ja täytyy sanoa että ensikokemus oli hieno! Katsomo oli yhdessä tasossa ja istumapaikkoja oli vain parisataa. Näyttämö oli matalalla ja kun meillä oli eturivin paikat tulivat näyttelijät välillä kirjaimellisesti iholle. Missään en ole nähnyt näyttämön katossa niin paljon valolaitteita kuin Willensaunassa, niitä oli varmaan parisataa eli valaistuksen sai pienellä näyttömällä fokusoitua ihan minne tahansa ja mistä kulmasta tahansa. Pääosan esittäjä Kristo Salminen tulkitsi hienosti vallanhimoista ja juonittelevaa Richard III:ta. Vanhanaikainen puvutus ja keskiaikainen musiikki loivat aidontuntuisen tunnelman näytökseen.
Illallista varten matkasimme ratikalla Vallilaan. Alun perin tarkoitus oli tutustua Mäkelänkadulla sijaitsevaan japanilaiseen ravintolaan, mutta sitten vastaan tulikin todella eksoottinen löytö: venezualainen ravintola, Coco Grill. Uskoakseni se on Suomen ainoa venezualainen ravintola. Ylipäätään en ole koskaan ollut venezualaisessa ravintolassa! Ravintolasali oli pienehkö, asiakaspaikkoja oli ehkä noin 30, sisutus oli hillittyä eikä kattoon ripustettuja tekopapukaijoja lukuunottamatta viittannut Etelä-Amerikkaan. Mutta se ruoka! Karitsan sisäfile oli herkullisen mureaa ja hienosti maustettua. Salaatti oli tuoretta ja kastike taivaallisen hyvää. Pitkän tauon jälkeen myös maniokit maistuivat upeilta. En ollut niitä saanut sen jälkeen kun Turussa pitkään toiminut brasilialainen ravintola lopetti toimintansa joitain vuosia sitten. Myös talon punaviini oli laadukasta. Ja lasku sitten? Coco Grill ei ole kallis, sillä jo 30 eurolla saa pääaterian ja lasin hyvää viiniä. Illan kruunasi käynti kadun toisella puolella sijaitsevassa Sturen Jazz Barissa. Samassa talossa on sijainnut ravintola jo 1920-luvulla ja jotenkin paikan pitkä historia oli aistittavissa sisällä viihtyisässä salissa.