Pink Floyd: Meddle 1971

pinkfmeddleMeddle (1971) olisi voinut olla Pink Floydin paras levy, sillä avausraita One Of These Days ja aivan erityisesti päätösraita, 23-minuuttinen Echoes ovat uskomattoman hienoja. Avaus on intensiivistä rokkia, melkeinpä heviä. Lopussa taas ”kaiut” katoavat hitaasti luonnon äärettömyyteen. Minulle oli pitkään epäselvää mistä Meddle oikeastaan kertoo, sillä vinyylin pakkauksessa ei ollut lyriikkoja, remasteroidun CD:n mukana kuitenkin tulee tekstivihkonen. Meddlellä on sama pääteema kuin Gilmourin On An Islandilla (2006). Pariskunta on saarella. Mies tutkii luontoa ympärillään: katselee auringonnousua, pilviä taivaalla, laineita meressä ja nukkuvan rakkaansa kasvoja.

When night comes down you lock the door
The book falls to the floor
As darkness falls and waves roll by
The seasons change the wind is warm


pfmedle-frontKoen Meddlen pahimmaksi ongelmaksi teoksen keskiosan, joka ei ole samaa tasoa kuin komea avaus ja lopetus. Ehkä bändi on tarkoituksellisesti halunnut keventää mahtipontisuutta sijoittamalla levyn keskivaiheille rennon oloisia tyylikokeiluja. A Pillow Of Winds sopii mainiosti teemaan ja kokonaisuuteen, mutta jalkapallo -laululla limitetty Fearless on minusta jo selvä tyylirikko. En tiedä onko jazzahtava San Tropez tarkoitettu parodiaksi rikkaiden lokoisasta elämästä aurinkorannoilla, musiikillisesti kappale ei oikein toimi albumin kokonaisuudessa. Koirasta kertova Seamus puolestaan on täysin kieli poskessa tehty blues-ralli, jonka sijoittamista samalle levylle majesteettisen Echoesin kanssa pidän myös selvänä tyylirikkona.

Yhteenvetona totean, että levyllä on selkeä teema ja kappaleiden lyriikat tukevat erinomaisesti tätä teemaa. Kaksi ensimmäistä kappaletta ja lopetus ovat komeita, keskiosa sen sijaan harhailee tyylillisesti. Echoes on todella suuri Pink Floyd klassikko, eräs bändin kaikkien aikojen parhaita sävelteoksia. Lisäansioksi luen hyvin tehdyn remasteroinnin.

Melkein klassikko    * * * * ½

Harri Huhtanen 2006

Neil Young: Rust Never Sleeps 1979

young1170818429-jpegRust Never Sleeps on yksi Neil Youngin laajan tuotannon kulmakivistä. Ikiklassikko. Eräs koko 1970-luvun parhaista levyistä. Teemalevy, joka youngmaiseen tapaan ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti teemalevy, vaan kokoelma lauluja ja aiheita, joiden väljä yhteinen nimittäjä on albumin akustinen avausraita My My, Hey Hey (Out Of The Blue) sekä saman kappaleen sähköinen rock/punk -versio Hey Hey, My My (Into The Black), joka päättää levyn.

Avaus- ja päätöskappaleessa Young julistaa rockin perusfilosofiaa: ikuisen nuoruuden ja jatkuvan uudistumisen aatetta. Legendaarinen avauskappaleen säkeet sisältävät lukuisia kuolemattomia sloganeita: ”ruoste ei koskaan nuku”, ”parempi palaa / kuin hiipua pois”, ”kuningas on kuollut mutta ei unohdettu”, ”rock & roll ei kuole koskaan” jne. Sanoma ja sen esillepano on väkevä ja vakuuttava. Ehkä liiankin vakuuttava, sillä kerrotaan grunge -ikoni Kurt Cobainin kuunnelleen viimeisenä juuri tätä kappaletta ennen kuin hän ampui haulikolla itsensä tyhjyyteen, aivan kuten Young laulaa: ”it’s out of the blue and into the black”.

Pelkkä ”kuole nuorena, elä ikuisesti”-teema on kuitenkin liian simppeli Youngille ja niin hän onkin terästänyt klassista lauluaan armottomalla kritiikillä, joka kohdistuu nimenomaa musiikkibisneksen ”imetään mehut pois ja heitetään luut koirille” -ajatteluun. Young kertoo laulussaan Johnny Rottenista, punkin kruunaamattomasta kuninkaasta, jonka Sex Pistols -yhtyeen rahanahne manageri nosti hetken superkuuluisuuteen ja samalla kaupallisti ja vesitti koko punk-aatteen. Todellisuudessahan Rotten ei kuollut, vaan ainoastaan aatesuuntaus jota hän edusti (tai väitti edustavansa) kuoli kun suuret levy-yhtiöt tulivat ja imivät ydinmehut aatteesta, joka oli syntynyt työttömien ja angstisten nuorten miesten hakatessa vääriä sointuja epävireisistä kitaroista kellareissaan, joiden seiniä komistivat ”We hate Led Zeppelin”, ”We hate Pink Floyd” ja ”We hate everything that is OLD”-julisteet.

young-rust-never-sleeps-lp-record-album-5-gifKuuntelin tätä levyä tuoreltaan vuonna 1979. Juuri siihen aikaan olin erittäin intohimoinen Neil Young- fani, sillä en ollut vielä löytänyt Dylania. Muistan, miten tämän levyn avausraita teki minuunkin syvän vaikutuksen. Akustisessa versiossa on synkkää kauneutta ja huolestuin ihan oikeasti idolini puolesta: suunnitteliko Young itsemurhaa?! Vuodet kuitenkin kuluivat ja Young jatkoi levyjen tekoa ja keikkailua ja vähitellen tajusin, että kyseessä oli nimenomaa filosofis-taiteellinen manifesti, jonka tarkoitus oli emotionaalinen eikä pragmaattinen. Valitettavasti Kurt Cobain ei tätä tajunnut, vaan otti Youngin laulun sanoman liian kirjaimellisesti.

Vinyylilevyn akustinen puoli on täydellinen! Nämä laulut ovat parasta Neil Youngia! Young -magia tulvii kaiuttimista laulu laulun perään. Myös sanoitukset ovat hienoja. Kakkosraita, Thrasher on sanoituksellisesti Youngia parhaimmillaan:

    Where the eagle glides ascending there’s
an ancient river bending

    Down the timeless gorge of changes where
sleeplessness awaits

    I searched out my companions, they were lost
in crystal canyons

    When the aimless blade of science slashed
the pearly gates

    It was then I knew I’d had enough, burned my
credit card for fuel

    Headed out ot where the pavement turns   to sand
With a one-way ticket to the land of truth

Thrasherissä Young laulaa luopumisesta, siitä miten totuus löytyy ainoastaan kulutushysterian riivaamaan yhteiskunnan ulkopuolelta. Sanoitus vilisee värikkäitä kielikuvia ja tarina etenee unenomaisesti, ikään kuin Young kuvaisi trippimatkan kokemuksia.

Ride My Llamassa ja Pocahontasissa palataan Youngin lempiaiheeseen eli siihen, miten valkoinen mies on häikäilemättömästi alistanut alkuperäiskansat ikeeseensä. Saarnaamista on kuitenkin kevennetty kepeällä huumorilla tyyliin: ”I met a man from Mars / He picked up all my guitars / And played me traveling songs”.

Sail Away on uskomattoman kaunis! Tällä levyllä Young lataa pöytään kappaleita, joiden sävelmät ja sanoitukset muodostavat täydellisiä kokonaisuuksia:

    See the losers in the best bars
Meet the winners in the dives

    Where the people are the real stars
All the rest of their lives

    As long as we can sail away
As long as we can sail away

    There’ll be wind in the canyon
Moon on the rise

    As long as we can sail away
 

Myös vinyylilevyn B-puolen aloituskappale, Powderfinger kuuluu Young -tuotannon huippuihin. Tarina etenee youngmaisen kiemuraiseen tapaan, mutta sekä Youngin laulu että Crazy Horsen soitto on maagista!

Akustisesta edetään sähköiseen rokkiin ja punkkiin, joka eräässä mielessä on koko levyn pääteema. Welfare Mothers ja Sedan Delivery ovat jo raskaampaa ja vivahteettomampaa mättöä. Maaginen tunnelma särkyy hetkeksi, erityisesti Welfare Mothers vaikuttaa tyylirikolta näin komealla albumilla. Toisaalta pääteeman kannalta molemmat kappaleet ovat perusteltuja ja muodostavat albumille loogisen kaaren. Horsen soitossa on potkua ja svengiä! Sanoituksellisesti levyn taso tässä vaiheessa kuitenkin hieman notkahtaa. Welfare Mothers on ainoa levyn kappaleista, joka on sävelletty 1979, kaikki muut ovat vanhempia. Olisiko tätä valintaa pitänyt sittenkin lykätä, Neil? Welfare Mothersin aiheuttaman notkahduksen jälkeen Sedan Delivery palauttaa kuitenkin albumin takaisin klassiseen statukseen, sillä kappaleen sanoituksessa ja sovituksessa on enemmän variaatiota ja jännitettä ja tämä kappale toimii loistavana introna albumin jylhän kauniille hard punk-kappaleelle Hey Hey, My My (Into The Black). Kun avauskappaleessa Young tarjoili sanomaansa silkkihanskoin, palataan nyt alun teemaan särkijien ja todella isojen lekojen kanssa! Koko albumi on tiettävästi äänitetty livenä ja jos aikakoneella voisi siirtyä vuoteen 1979, kuuntelemaan tätä esitystä niin luulenpa,että se olisi aika järisyttävä kokemus. Muistan kun kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran kaverini luona Ulvilassa. Huh, huh kyllä siinä meni iho kananlihalle!

Hey hey, my my
Rock and roll will never die

There’s more to the picture
Than meets the eye

Hey hey, my my
Out of the blue and into the black

You pay for this, but they give you that
Once you’re gone, you can’t come back

When you’re out of the blue
And into the black

Mistä rockissa on pojimmillaan kysymys? Se on helpompi kuulla kuin selittää. Rockin perustotuudet ovat kuitenkin yksinkertaisia, mutta silti niitä kovin harvoin kuullaan. Tällä levyllä niitä kuullaan – ja paljon. En tiedä onko tämä Youngin paras levy, mutta tiedän että tämä on klassikko, levy joka ”never will die”!

IKIKLASSIKKO !!!!   ∞ ∞ ∞ ∞ ∞

Harri Huhtanen 2008

Slow Train Coming 1979

bob_dylan_-_slow_train_comingTämä levy oli ilmestyessään sensaatio, jopa juorulehdet kirjoittivat siitä. Levy oli Dylan-fanien tulikoe. Monet fanit pettyivät syvästi ja hylkäsivät Dylanin. Laaja-alaisemmin ajattelevat sen sijaan päättelivät että taiteilija voi ja oikeastaan hän kuuluukin muuttua. Musiikillisesti Slow Train on mestariteos. Tuottaja Jerry Wexler vastaa levyn soundeista. Levyn musiikillisen laadun takuumiehenä on myös Dire Straitsin johtaja, kitaristi Mark Knopfler, jolta kuullaan muutamia todella upeita sooloja. Tämä on Dylanin ensimmäinen funk/gospel -levy ja hyvä sellainen! Tosin vuosien saatossa minulle on käynyt niin, että Slow Train -arvostukseni on hieman hiipunut ja Saved (1980) -innostukseni lisääntynyt. Slow Trainilla on muutamia kappaleita, jotka kuulostavat turhan keskinkertaisilta.

dylan1Gonna Change My Way Of Thinking on tuhdeista soundeista huolimatta alkanut kuulostaa vähän tylsältä, samoin Do Right To Me Baby. I Believe In You on hieno kappale, mutta Dylanin esitys ei mene ihan nappiin. Myöhemmät live-versiot eivät ole tuoneet parannusta asiaan, laulu on liian ”vaikea” Dylanin laulettavaksi, vaikka hän onkin säveltäjä. Dylan laulaa yleensä yhden oktaavin puitteissa ja tämä kappale vaatisi enemmän. Vaikuttavilta minusta kuulostavat edelleen kauniit Precious Angel ja levyn päätöskappale When He Returns. SACD-levyllä äänentoisto vaihtelee loistavasta erinomaiseen. Positiivisimmin minut yllättivät When You Gonna Wake Up sekä erityisesti reggae-kappale Man Gave Names To All The Animals. Molemmissa basso-osuus tulee nyt täysin uudella tavalla esille. Basso on saatu melko eteen ja siinä on uudenlaista voimaa ja tarkkuutta. Slow Train on komea funk-kappale! Myös avauskappale, Gotta Serve Somebody on tuhtia tavaraa!

KLASSIKKO !    ♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Harri Huhtanen  2007

Bob Dylan: Triplicate 2017

triplicate-home-page

Bob Dylan julkaisee Triplicate -nimisen 3CD:n studiolevyn maaliskuussa 2017. Alla uuden albumin biisilistaus sekä linkki aihetta käsittelevään artikkeliin:

Bob Dylan: ‘Triplicate’
DISC ONE
1. “I Guess I’ll Have to Change My Plans”
2. “September of My Years”
3. “I Could Have Told You”
4. “Once Upon a Time”
5. “Stormy Weather”
6. “This Nearly Was Mine”
7. “That Old Feeling”
8. “It Gets Lonely Early”
9. “My One and Only Love”
10. “Trade Winds”

triplicate-tracklistDISC TWO
1. “Braggin’”
2. “As Time Goes By”
3. “Imagination”
4. “How Deep Is the Ocean”
5. “P.S. I Love You”
6. “The Best Is Yet to Come”
7. “But Beautiful”
8. “Here’s That Rainy Day”
9. “Where Is the One”
10. “There’s a Flaw in my Flue”

DISC THREE
1. “Day In, Day Out”
2. “I Couldn’t Sleep a Wink Last Night”
3. “Sentimental Journey”
4. “Somewhere Along the Way”
5. “When the World Was Young”
6. “These Foolish Things”
7. “You Go to My Head”
8. “Stardust”
9. “It’s Funny to Everyone but Me”
10. “Why Was I Born”

Read More: Bob Dylan Announces New Three-CD Set, ’Triplicate’  http://ultimateclassicrock.com/bob-dylan-triplicate/?trackback=tsmclip

20170131hh

PELLE MILJOONA & JJUJ: Halki ajan ja rakkauden 2011

pellemaxresdefaultLöysin tämän hienon levyn vähän jälkijunassa eli vasta perjantaina 13.2.2015 kun olin Pelle Miljoonan Dominon konsertissa Turussa. Siellä oli myyntipöytä, jossa oli yllättävän hyvä valikoima Pellen tuotantoa CD:einä. Vinyylinä tarjolla oli vain legendaarinen Moottoritie on kuuma (1980) albumi, joka minulla on ollut originaalina painoksena omistuksessani jo yli 30 vuotta. 2000-luvulla julkaistut Pellen CD:t sen sijaan ovat jääneet minulta lähes kokonaan pimentoon ja siksi ostin niitä ison kasan. Pikakuuntelussa parhaalta niistä on selvästi kuulostanut tämä Jäljelle Jääneet Unelmat Jousiensemblen kanssa vuonna 2011 tehty taidepläjäys. Helposti sitä ajattelee, ettei punk ja jousiensemble voi olla toimiva yhdistelmä ja siltä se vähän konsertin alussa vaikuttikin kun punkkarin, hipin ja ”ikitaatan” risteymältä näyttävä 60-vuotias, mutta yllättävän energisen oloinen Pelle asteli keskelle lavaa, jossa hänet ympäröi peräti 11 henkinen jousiensemble: 2 viulistia, 2 sellistiä, 3 taustalaulajaa, 1 akustisen kitaran, 1 saksofonin ja 1 kontrabasson soittaja sekä 1 lyömäsoittaja. Mutta se mikä konsertissa tuotti vähän ristiriitaisen olon, kuulosti kotikuuntelussa yllättävän hyvältä. Periaatteessa tämä Halki ajan ja rakkauden (2011) on kokoelma, sillä kaikki kappaleet on tietääkseni julkaistu jo aikaisemmin rockversioina. Hienot sovitukset ja JJUJ:n komea soundi tekevät kuitenkin näistä vanhoista punk- ja rockkappaleista ikään kuin täysin uusia. Parhaimmillaan nämä vanhat hitit kuulostavat jopa paremmilta kuin alkuperäiset versiot. Erityisesti levyn avaava Vapaus on suuri vankila on kerrassaan hienosti sovitettu ja esitetty. Komeilta kuulostavat myös Pikkupoika ja pikitie, Moottoritie on kuuma sekä levyn päättävä Hyvää yötä maailma.

pellehqdefaultOlen nyt kuunnellut Halki Ajan ja Rakkauden kokoelman viisi kertaa ja nyt täytyy kyllä todeta, ettei tämä olekaan mikään kokoelma, vaan ihan itsenäinen Pelle Miljoonan taideteos. Punk-ajatteluunhan kuuluu myös se, että kerran levytetyn kappaleen voi vapaasti levyttää ja sovittaa uudetaan ja niin tällä levyllä on juuri tapahtunut. Pelle on tehnyt Esko Eirolan johdolla vanhoista biiseistään uusia. Suomirokissa on hyvin vähän teoksia, joissa klassinen musiikki ja rock yhdistyvät. Britit yhdistivät klassista musiikkia ja rokkia jo 1960-luvulla, mutta Suomessa tämä trendi ei ole ottanut tuulta alleen. Onneksi Pelle tarttui hasteeseen, sillä lopputulos on hieno. Väittäisin jopa että tämä on musiikillisesti koko hänen laajan tuotantonsa hienoin teos. Halki Ajan ja Rakkauden on kokonaisuutena komea, ei drop outteja, vaan kaikki valitut biisit istuvat hyvin tälle levylle ja muodostavat tyylikkään kokonaisuuden. Ensi kuunteluissa oli tosin totuttelemista rajuimpien punk biisien sofistikoituihin orkesterisovituksiin, joista ikään kuin terä katosi. Mutta kun poistin mielestäni alkuperäisversiot ja kuuntelin levyä ikään kuin täysin uutena teoksena, kuin sille valittuja kappaleita ei olisi koskaan aikaisemmin julkaistu, niin siinä vaiheessa tämän levyn todellinen voima ja merkitys alkoi hahmottua minulle.

UPEA LEVY!   * * * * ½

Harri Huhtanen 2015

TOP 10 Tammikuu 2017

      Alla Tammikuun 2017 TOP 10 albumilistani

enoroxy4

         ALBUMILISTA 109

  1. ( – ) ENO: Another Green World (LP) (1975) (RE from 09/09) (2+ 3kk)
  2. (02) PINK FLOYD: The Early Years 1965-1972 (10CD, 9 DVD, 8 BD) (2016) (3kk)
  3. (03) BOB DYLAN: The 1966 Live Recordings (36 CD) (2016) (3kk)
  4. ( – ) VAN MORRISON: St. Dominic’s Preview (LP) (1972) (UUSI)
  5. (04) KATE BUSH: Before The Dawn (3CD) (2016) (2kk)
  6. ( – )  POLICE: Synchronicity (LP) (1983) (UUSI)
  7. ( – )  THE SENSATIONAL ALEX HARVEY BAND: The Impossible Dream (LP) (1974) (UUSI)
  8. (05) KENT: Isola (CD) (1997) (3kk)
  9. (10) HAIKARA: Haikara (LP, reissue) (1972,2015) (2kk)
  10. ( – ) LEEVI AND THE LEAVINGS: Leevi and the Leavings (LP) (1984) (UUSI)

Bob Dylan: Planet Waves 1974

dylanplanetwaves-436581Mielenkiintoista, miten 30 vuoden aikana minullakin monien levyjen arvostus on  muuttunut pörssikurssien tapaan: jotkut levyt ovat nousseet raketin lailla  ja toiset tippuneet. Planet Waves on levy, jonka kuulin kaverini luona heti sen ilmestymisen aikoihin. Jotkut levyn kappaleista tekivät minuun vaikutuksen jo vuonna 1974, mutta aika monet levyn biiseistä jättivät minut vähän kylmäksi. Nuorempana minua häiritsi erityisesti Dylanin ”omituinen” laulutyyli tällä levyllä. No, oppia ikä kaikki. Vuodet kuluivat ja vähitellen opin kuulemaan, miten hienoja olivat myös Planet Wavesin vähemmän tunnetut kappaleet. Lopullinen läpimurto Planet Waves -arvostukseni nousussa oli vuonna 2003 julkaistu SACD-levy, jolla The Bandin svengaava musisointi oli kuultavissa koko komeudessaan.

dylan-planet-waves-insert-500x501Tällä levyllä on monia vahvuuksia. Sävellykset ja sanoitukset ovat hienoja. The Band on paras säestysryhmä, jonka kanssa Dylan on koskaan levyttänyt. Kappeiden jatkumo on tyylikäs, levyllä ei ole kuolleita hetkiä, vaan sen kuuntelee kiinnostuneena alusta loppuun saakka. Lisäksi levyllä on muutamia kerrassaan maagisia hetkiä, sellaisia joita kuulee harvoin jopa Dylanin kaltaisen mestarin levyillä. Dylanin laulu on erittäin orginellia, joissain kappaleissa hän laulaa selvästi ”väärin”, mutta kompensoi sen erikoisella fraseerauksella ja lopussa vie kuin viekin pisteet kotiin! Planet Wavesilla Dylanin laulu on jonkinlainen risteytys Bobin pehmeästä Nashville Skyline– ja karheasta rock-äänestä. Välillä hän yrittää mennä (ja jopa pääseekin) korkealle ja välillä taas palaa varsin karheaan rock-ilmaisuun. Kokonaisuutena Dylanin tulkinnat ovat kuitenkin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.

dylanjsp0327-12-36-fpAlkuperäisellä vinyylillä ikiklassikko Forever Young kuullaan hitaana versiona A-puolen päätöskappaleena ja nopeana versiona B-puolen avauskappaleena. Vinyylillä ratkaisu on toimiva, mutta CD:llä ei. Itse asiassa CD:llä kaksi peräkkäin soitettua Forever Youngia kuulostaa häiritsevältä, mutta en tiedä voiko tästä ongelmasta sakottaa, koska kyseessä on nimenomaa formaatti-ongelma. Kokonaisuus on komea ja todistaa, että parhainta jälkeä Dylan tekee kun levy purkitetaan nopeasti. Luonnollinen ja aito live-tunnelma on tallentunut hienosti tälle levylle. Planet Waves purkitettiin 1973 muutamana marraskuun päivänä. Jälki on  ajoittain varsin karheaa, mutta kokonaisuutena ihastuttavan rentoa ja upeasti svengaavaa! Dylan on voimissaan sekä säveltäjänä että tulkitsijana. Levyn päätöskappale Wedding Song kuulosti levyn ilmestymisen aikoihin yliampuvan sentimentaaliselta ja eksibitionistiselta, lauloihan Dylan omasta vaimostaan, joka oli uhannut lähteä matkoihinsa aviomiehen jatkuvien syrjähyppyjen vuoksi. Vuonna 2007 Sara on kuitenkin unohtunut ja kuulijan ei tarvitse enää suhtautua lauluun kuin Iltalehden lööppiuutiseen, vaan nykyään voi nauttia myös kappaleen syvemmistä ulottuvuuksista. Sanoitushan on pohjimmiltaan hieno ja Dylanin tulkinta todella vaikuttava.

Komea Levy!   * * * * *

Harri Huhtanen 2007

Pink Floyd: Obscured By Clouds 1972

*Päivitys 2020: vuonna 2016 julkaistulla Pink Floydin megaboksilla The Early Years 1965-1972 on peräti seitsemän miniboksia, joissa kussakin on 3-5 levyä. Kuudennella miniboksilla on OBC:n uusi miksaus, joka on tehty vuonna 2016. Soundit ovat uudella miksauksella jonkin verran paremmat, mutta perusongelma ei väisty eli se, että PF:n levyksi OBC on väistämättä keskinkertainen. Toisaalta huonoinkin PF levy on niin hyvä, että sitä on vaikea nimittää keskinkertaiseksi eli siksi nostan 12 vuotta sitten antamaani arvosanaa 2016 miksauksen osalta kategoriaan ”melkein hyvä”…     

Alkuvuodesta 1972 Barbet Schroeder pyysi Pink Floydin miehiä säveltämään musiikkia uuteen elokuvaansa, La Vallee. Bändi otti työtarjouksen vastaan ja äänitti Ranskassa, Cpink-obshateau d’Hierouvillessä helmi-maaliskuussa 1972 koko elokuvan soundtrackin.  Pink Floydin uusi  soundtrack -albumi, Obscured By Clouds julkaistiin kesäkuussa 1972. Bändin sisällä oli erimielisyyksiä materiaalin valinnasta. Gilmour totesikin eräässä haastattelussa: “Rogerilla on selvästi eräänlainen pakkomielle teema-albumien suhteen…”. Albumin kymmenestä kappaleesta peräti kahdeksan onkin merkitty Watersin nimiin.  Atom Heart Motherin (1970, ja Meddlen menestyksen luomassa imussa  Obscured By Clouds otettiin Englannissa innostuneesti vastaan, sillä levy nousi peräti kuudenneksi Englannin albumilistalla.

pink-floyd-obscuredElokuvan juoni on lyhyesti seuraava:
Viviane on ranskalaisen konsulin vaimo, joka nauttii kaikista elämän mukavuuksista, kunnes hänen elämänsä yhtäkkiä muuttuu. Viviane matkustaa Uuteen Guineaan ja tapaa Oliverin, jonka kanssa hän matkustaa saaren sisäosiin, tuntemattomalle viidakkoseudulle hankkiakseen Pariisin muotiliikkeeseensä harvinaisia linnunsulkia.  Retkikuntaa johtaa Gaeten, joka johdattaa pariskunnan salaiseen laaksoon jota paikalliset alkuasukkaat pitävät jumaliensa asuinalueena.  Matkallaan he kohtaavat alkuasukkaita, joiden kanssa he osallistuvat  papualaiseen kulttiseremoniaan. Vähitellen Viviannen länsimainen ajattelumalli hajoaa hänen tutustuessaan alkuasukkaiden mystisiin riitteihin.

pinkobs55101_600Tietääkseni La Vallee -elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen televisiossa.  Alkuperäisellä vinyylilevyllä ei ollut laulujen sanoja eikä elokuvan juoniselostusta, mutta onneksi lopulta vuonna 1995 soundtrack  julkaistiin myös CD:nä, jossa on upea 20-sivuinen tekstivihkonen, jossa esitellään juoniselostuksen ja sanoituksien lisäksi komeita still-kuvia elokuvasta.

Vaikka Obscured on tietyllä tavalla paljon tasaisempi kokonaisuus kuin More, ei levyllä ole yhtään todellista huippukappaletta ja ajoittain levy kuulostaa vähän keskinkertaiselta ja standardin luonteiselta  Pink Floyd -musisoinnilta. Obscurella on muutamia todella hienoja Waters-sanoituksia, mutta ne eivät säväytä, koska niihin sävelletty musiikki ei vastaa sanoituksien laatua.  Tämän levyn parasta antia ovat selvästi instrumentaalit, tosin nekin tahtovat ajoittain ajautua gilmourmaisella turvavyöhykkeelle. Intrumentaaleista avauskappale Obscured By Clouds sekä erityisesti päätöskappale  Absolutely Curtains ovat laadukkaita.  Muut kappaleet jättävät minut kylmäksi. Konaisuutena tämä levy on mukavaa kuunneltavaa, mutta ei muuta.  Minua tämä levy ei säväytä samalla tavalla kuin More.

Mielenkiintoinen levy * * * ½

(vuoden 2016 remiksatun CD:n arvosana on ****-)

Harri Huhtanen 2008  (*tekstilisäykset 2020)

THE BASEMENT TAPES (1967) REVISITED – Take 7

2014-11-03-13-34-26Levyn sisältö:
2 Dollars and 99 Cents /  Jelly Bean /  Any Time /  Down by the Station /  Hallelujah, I’ve Just Been Moved (trad) /  That’s the Breaks / Pretty Mary /  Will the Circle Be Unbroken? (Carter) /  King of France /  She’s On My Mind Again /  Goin’ Down the Road Feeling Bad  (trad)  /  On a Rainy Afternoon /  I Can’t Come in with a Broken Heart /  Next Time on the Highway  /  Northern Claim   /  Love Is Only Mine /  Silhouettes  (Bob Crewe, Frank Slay Jr.) / Bring it on Home /  Come All Ye Fair and Tender Ladies  (trad)  / The Spanish Song (Take 1) /  The Spanish Song (Take 2) / 900 Miles from My Home/ Confidential (trad /Dorina Morgan )

CD6: 22 kappaletta (61:03)     

Englantilaisen Derek Barkerin tuoreen artikkelin (ISIS 177) mukaan boksin kuudennen CD:n 22 kappaleesta suurin osa eli 18 olisi äänitetty Dylanin Red Roomissa. 14 kappaleista on sellaisia, joita bootleggaritkaan eivät ole aikaisemmin saaneet käsiinsä. Kaikki levyn kappaleet ovat aikaisemmin julkaisemattomia. Cover -kappaleita on 3 ja traditionaalisia 2. Loput kappaleet on merkitty Dylanin nimiin.

jan_haust_and_garth_hudsonBoksin kuudetta CD:tä voi suositella vain kaikkein vannoutuneimmille hardcore Dylan-faneille, sillä vasta nyt, ensimmäistä kertaa Dylanin jo 1990-luvulla alkaneen Bootleg Series -sarjan pitkässä historiassa kuulemme levyn jota todella voi kutsua bootlegiksi. Näitä kuudennen CD:n äänitteitä kuvaa erittäin hyvin termi Basement Tapes.   Jan Haustin ja Hudsonin ahkeroinnista huolimatta suurin osa kuudennen CD:n äänitteistä kuulostaa todella hirveiltä. Laskin että ainakin 16:lla kappaleella nauhoituksessa on selvästi häiritsevää säröytymistä. Yliohjautumista ja hervotonta naurua esiintyy 3 kappaleella.

Näitä äänitteitä kuunnellessa alkaa uskoa, että tällä kertaa (melkein) kaikki Basement Tapes -äänitteet on todella julkaistu. Bakerin tuoreen artikkelin mukaan näin ei kuitenkaan ole, vaan peräti 19 ottoa olisi edelleen julkaisematta. Mikäli niiden tekninen taso on vielä huonompi kuin näissä kuudennen CD:n äänitteissä on nuo loput syytäkin jättää julkaisematta.

Kuudennen CD:n äänitteiden harvinaisen huono tekninen laatu aiheuttaa sen että näistä esityksistä on vaikea nauttia yhtä paljon kuin boksin muiden CD:eiden äänitteistä. Muutamia helmiä tältäkin levyltä löytyy kun tarpeeksi tarkkaan kuuntelee. On A Rainy Afternoon on hieno esitys, vaikka nauhoitus yliohjautuu. Pidin myös traditionaalisesta Goin’ Down The Road Feeling Bad -kappaleesta, vaikka se säröytyy.  Samoin on syytä mainita Dylanin tulkinnat kappaleista I Can’t Come In With A Broken Heart, Love Is Only Mine sekä Silhouettes vaikka myös näissä äänitteissä on säröytymistä ja yliohjautumista.

Kokonaisuutena kuudes CD on erittäin mielenkiintoinen, koska se sisältää niin paljon sellaista materiaalia joka edes vannoutuneemmat Dylan -harrastajat eivät ole ennen boksin julkaisua kuulleet. Kyseessä on kuitenkin myös levy jota kenenkään Dylan harrastustaan vasta aloittelevan ei ole syytä kuunnella. Järkytys voisi olla liian suuri ja orastava Dylan -harrastus voisi loppua siihen paikkaan!

Harri Huhtanen 2014