Kuvassa Syd Barrett äärimmäisenä oikealla, alhaalla…

Pink Floyd-boksin toinen osa on nimeltään 1968 Germin/ation (PFREY2). CD:llä on 13 esitystä, yhteensä 59 min. musiikkia, josta valtaosa on aikaisemmin julkaisemattomia. DVD:llä ja BLU-RAY:llä on Belgian, Ranskan. Italian ja Englannin televisioyhtiöiden tallenteita Pink Floydin esiintymisistä  vuodelta 1968. Tietääkseni nämä KAIKKI ovat aikaisemmin julkaisematonta materiaalia. Dokumenttien yhteiskesto on peräti 84 minuuttia ja esityksiä on kaikkiaan 26 kappaletta.

Vuosi 1968 on erittäin merkittävä bändin historiassa, koska tuolloin vakiintui klassisen ja myöhemmin maailmanmaineen saavuttaneen yhtyeen kokoonpano. Syd Barrett  oli ollut bändin luova ”moottori” vuosina 1965-67 ja Pink Floydin debyyttialbumi on suurimmaksi osaksi Sydin käsialaa. Vuonna 1967 Sydin huume- ja mielenterveysongelmat aiheuttivat kuitenkin sen, ettei hän pystynyt enää toteuttamaan sitoumuksiaan sovitulla tavalla ja siksi bändi ryhtyi pohtimaan muutosta Sydin roolissa. Aluksi bändi kaavaili ratkaisuksi sitä, että Syd omaksuisi toisen 1960-luvun neron roolin eli jäisi taustalle kirjoittamaan lauluja kuten Beach Boysien legendaarinen säveltäjäguru Brian Wilson. Varsin nopeasti kävi kuitenkin selväksi ettei edes tämä ollut toimiva ratkaisu, koska Syd oli ehdottanut bändin muuttamista siten, että mukaan olisi otettu naisvokalisti, saksofonisti ja banjon soittaja! Jotain olisi siis tehtävä bändin tulevaisuuden pelastamiseksi. Mukaan kutsuttiin loppuvuodesta 1967 Sydin nuoruuden tuttu, kitaristi David Gilmour ja tammikuun 1968 promokuvissa poseerasi viisihenkinen bändi. Syd olikin mukana vielä joillain tammikuun 1968 keikoilla, mutta käytännössä Gilmour soitti hänen osuutensa ja vähitellen Sydiä ei enää edes otettu mukaan keikoille.

Promokuva viisimiehisestä Pink Floydista, tammikuu 1968. Vasemmalta oikealle: Mason, Syd Barrett (ylhäällä), Gilmour (alhaalla), Waters (ylhäällä) ja Wright. 

 

Sydin syrjäyttämisestä seurasi toinen iso muutos bändin historiassa. Siihen saakka heitä olivat edustaneet Peter Jenner ja Andrew King , mutta he eivät hyväksyneet Sydin syrjäyttämistä, vaan halusivat jatkaa hänen edustamistaan. He toivoivat että kosketinsoittaja Richard Wright olisi seurannut Sydiä. Wright ja Syd olivat ystäviä ja asuivat siihen aikaan samassa asunnossa. Eräässä haastattelussa Wright paljasti, että hän olisikin viivana seurannut Sydiä ja jatkanut Jennerin ja Kingin tallissa, mikäli hän olisi uskonut että Syd saa itsensä vielä kuntoon.  Tästä ei kuitenkaan ollut toivoa ja siksi Wright päätti jatkaa muun bändin kanssa.

Bändin kipeä päätös osoittautui oikeaksi, sillä vaikka Barrett yritti soolouraa ei siitä lopulta tullut yhtään mitään, koska hän ei pystynyt enää keskittymään studiossa ja sai aikaiseksi Gilmourin ja kumppanien avustuksella vain kaksi sooloalbumia, jotka myivät huonosti. Tosin myöhemmin näistä levyistä tuli legendaarisia, koska ne kuvastavat hienosti Sydin erikoista ja ainutlaatuista tapaa kirjoittaa lauluja.

Harri Huhtanen 2018   

Pink Floyd 1965-72 kokoelman ensimmäisen boksin (PFREY1) DVD:llä ja Blu-Ray -levyillä on 14 videota ja lyhytfilmiä vuodelta 1967. Näistä ensimmäisen käsittelin edellisessä kirjoituksessani (Take 8).  Nyt tarkastelussa ovat loput 13 videota.

Nick’s Boogie on Peter Whiteheadin kuvaama. Videon ensimmäinen osuus on kuvattu Sound Techniques studiolla 11.1.67 ja toinen osuus keikalta Lontoon Blarney klubilla 13.1.67.  Molemmissa bändi esittää  debyyttialbumin Interstellar Overdrivea.

Kolmas video Interstellar Overdrive on myös kuvattu Blarney klubilla, tosin eri keikalta eli  27.1.67. Tässä videossa tulee myös todistettua se merkillinen seikka että jopa Interstellart Overdriven tahdissa voi tanssia! Sama kappale kuullaan myös DVD:n lopussa Saksan TV:n tuottamassa minidokumentissa, joak on kuvattu Lontoon Roundhousessa.

Arnold Layne  on singlen promovideo. Sen on kuvannut Derek Nice  Wittering Beachilla alkuvuodesta 1967.  Vaikka se on musiikillisesti valovuosien päässä siitä mitä bändi teki myöhempinä vuosina on se aiheensa ja toteutustapansa vuoksi erittäin viehättävä eikä ole 50 vuodessa menettänyt lainkaan tenhovoimaansa.

Pow R. Toc / Astronomy Domine on kuvattu BBC:n Lontoon studioilla 14.5.67 ja siinä Watersia ja Barrettia haastattelee Hans Keller, joka näin pääsee historiaan miehenä, joka ei lainkaan ymmärtänyt mistä Pink Floydin musiikissa on kysymys! Kellerin mielestä bändi soittaa aivan liian lujaa, ”eikä niin kuin jousikvartetto”. Tämä kommentti huvittaa erityisesti Watersia. Haastattelun absurdiudesta huolimatta Barrett ja Waters yrittävät kuitenkin aika kohteliaasti selittää mistä heidän musiikissaan on kysymys.

The Scarecrow -kappaleesta kuvattiin promovideolle peräti kaksi eri versiota, joka oli varmaankin aika epätavallinen ratkaisu 1960-luvulla jolloin ylipäättään promovideoita ei tehty samassa mittakaavassa kuin 20 vuotta myöhemmin.

Jugband Blues -videosta  ei ole esittelyvihkossa tarkempia tietoja. Edes Pink Floyd -guru Glen Povey ei tiedä milloin video on kuvattu. Sen sijaan tiedetään että kappale äänitettiin Lontoon De Lane Lea -studioilla 19.10.67 eli on mahdollista että video on kuvattu samassa sessiossa?

Apples And Oranges  on kuvattu Pink Floydin ensimmäisellä Amerikan kiertueella 7.11.67. Bändiä haastattelee ohjelman yhteydessä Dick Clarke. Tuohon aikaan Tv-toimittajat keskittyivät ”olennaisiin” asioihin ja niinpä Clarke kysyy Watersilta mitä he ovat syöneet Amerikassa ja mitä mieltä he ovat Amerikkalaisesta ruuasta. Waters vastaa naama peruslukemilla että toistaiseksi he ovat tutustuneet vain ”juustohampurilaisiin” ja ne ovat olleet ok.  Ainoa vähän ”syvällisempi” kysymys kuullaan kun juontaja kysyy Barretilta pitääkö paikkansa että hän on kirjoittanut valtaosan debyyttilevyn kappaleista ja tähän Barrett vasdtaa lyhyesti ”kyllä”.   

Seuraavat kaksi lyhytelokuvaa on nimetty yksinkertaisesti instrumentaali – improvisaatioiksi. Ensimäisen lyhytfilmin on tehnyt BBC (12.12.67)
ja toisen Saksan TV (24.2.67). Näissä tulee hienosti esille se, miten paljon Pink Floyd jo vuonna 1967 sekä sudiossa että keikoilla kokeili etsiessään uudenlaista ja omintakeista soundiaan.

See Emily Play on kuvattu BBC:n Top Of The Pops -ohjelmassa 6.7.67.

Kokonaisuutena DVD on mainio todiste siitä, miten tapahtumarikas vuosi 1967 oli bändille. Äänitteiden lisäksi kuvamateriaalia vuodesta on säilynyt kohtalaisen paljon, jolloin on helpompi muodostaa kokonaiskuva siitä mihin suuntaan bändi oli kehittymässä ja näin jälkikäteen näiden dokumenttien perusteella arvioiden vaikuttaa selvältä että bändi oli jo tuolloin vähitellen erkanemassa Syd Barretin tyylistä.

Harri Huhtanen 2018